Yrittäjyys on kuljettanut minua erilaisten ihmisten pariin ja jokainen kohtaaminen on opettanut minulle jotakin uutta elämästä. Välillä eteeni sattuu todellisia helmiä, kuten kuvassa nukkuva Anna-mummo. Saanen esitellä Annan. Anna sai omien sanojensa mukaan vihdosta viimein tyttölapsen nimeltä Maija hämmästyttävässä 93 vuoden iässä. Meillä oli tapana, että Anna meni pötköttämään siksi aikaa, kun siivosin heidän huushollinsa. Annan aviomies teki vastaavan ajan puutöitä.
Välillä herätyskello soi kun olin siivoamassa, silloin Pappan oli aika ottaa lääkkeet. Anna kutsui minua arjen enkeliksi. Meillä molemmilla on juuret Karjalassa, aivan vierekkäisistä kylistä Laatokan rannalta. Sen kuulemma huomaa: ”Kun karjalainen tulee huoneeseen, se kyllä tietää mitä tekkee. Matot pihalle ja luutun varresta kiinni. Ei siinä tarvi paljo kysellä.”
Anna aikoo elää 100-vuotiaaksi ja on varannut minut tarjoiluavuksi. Se on minulle suuri kunnia. Täytyyhän minun ”äitini” juhlissa tarjoilla.
Eräänä kesänä kerroin Annalle käyneeni tansseissa Ämyrin lavalla, vaikka en osaa juurikaan tanssia. Anna on kertonut useasti, kuinka hän tapasi nuorena tanhuta ja opetti jo edesmenneen miehensäkin tanssimaan. Anna totesi, että eihän se niin vaikeata ole, kävelyä musiikin tahdissa. Sitten hän käski pistää humpan soimaan. Ensimmäinen humppa, joka tuli mieleeni oli Heili Karjalasta. Hetken aikaa ihmeteltiin, miten se humppa voi sieltä älyluurista niin komiasti soida. Anna pyysi ottamaan häneltä töppöset pois, sillä ”nyt opetetaan plikka tanssimaan”.
Humppa, polkka, valssi. Osasinkin jo ne kaikki. Kyllähän sitä tanssia osaa, kun on sopiva viejä, totesin. Vielä muutama askellus, mutta ethän päästä irti. Ei ole joka mummulla tällaista tyttöä, sanoi Anna kun lähdin jatkamaan matkaa.
Alkuperäinen julkaisu: Arjen enkeleitä
