Ai mitäkö mietin?
No politiikan tekemisen kulttuuria vaan. On nähdäkseni surullinen ajankuva, että ratkaisukeskeisyys, toisten ihmisten kunnioittaminen tai yhteisten asioiden edistäminen ovat politiikassa toissijaisia arvoja. Näin ei pitäisi olla.
Tarvitaan radikaalia avoimuutta sekä ennen kaikkea tieteeseen ja tutkimukseen perustuvaa päätöksentekoa. Kaivetaan ne kotona (toivottavasti) opitut käytöstavat naftaliinista, eikä aina oleteta toisistamme pahinta.
Ei voi olla niin, että empatiakyky, ystävällisyys tai herkkyys tekevät politiikoista epäuskottavia tai jollakin tapaa huonompia poliitikkoja. Päättäjiksi tarvitaan muitakin kuin kivikasvoja. Jokaisella on oikeus sanoa ääneen, että haukku tekee haavan. Se ei ole heikkoutta, se on rohkeutta.
Toisekseen mietin, kuinka pelottavaa keskustapuolueen ja perussuomalaisten lähentyminen oikeastaan on. Loikkaus maltillisena pidetystä kepusta äärioikealle persuihin on nykyään ihan normisettiä. Jokioisilla nähtiin tästä yksi esimerkki, mutta se ei totisesti ole ainoa.
Jos turhautuminen ja viha ajavat mukaan politiikkaan, I couldn’t help but wonder: voiko noista lähtökohdista kasvaa mitään hyvää tai kestävää.
Tällaisilla aatoksilla pohdin politiikkaa. Te ystävät tuotte onnekseni ajatuksiini valoa. 