Herätys torstaina 24.2. oli kamalin mahdollinen. Euroopassa on sotatila – tuntemamme rauhan aika on mennyttä. Itkettää, rintaa puristaa, kaikki tuntuu merkityksettömältä.
Mieleen palaa isovanhempieni kertomat hirveät tarinat sodasta. Se vaimea, sydäntä riipaiseva toive: ei enää koskaan. Vielä on elossa ihmisiä, jotka muistavat.
Näytetään, että mekään emme ole unohtaneet. Annetaan kaikki mahdollinen tuki Ukrainalle. Tuomitaan Venäjän hyökkäys jyrkästi. Pidetään toisistamme huolta.
Viisaan Fatim Diarran kirjoitus auttoi minua nousemaan sängystä ylös ja sisältää tärkeän muistutuksen:
”Moni meistä miettii ”Mitä minä voin tehdä”. Vastaukseni on massiivisen epätyydyttävä. Tässä kamalassa tilantessa sinä voit jatkaa arkea.
Se voi tuntua vaikealta ja järjenvastaiselta, mutta lamaantuminen ei auta. Voit vaatia, että me teemme valtiona kaikkemme, että ukrainalaiset saavat rauhan takaisin.
Muistakaa, että tämä sota ei ole ole Suomessa asuvien venäläisten tai venäjänkielisten vika, me emme saa antaa rasismille senttiäkään tilaa.”
Myös esimerkiksi europarlamentikko Alviina Alametsän mietteet kriisistä kannattaa käydä lukemassa. Alviina on väsymätön rauhan rakentaja – ulko- ja turvallisuuspolitiikassa luotan itseäni viisaampiin ja valistuneempiin.
#StandWithUkraine